Matkamuistoja osa 2/2

Jaoin keväällä matakamuistoja mieleen jääneistä kokemuksia matkaillessa vuosien varrella, nyt postaus saa jatkoa toisen osan myötä. Mennään samalla virtuaalimatkalle Amerikkaan näiden lomakuvien myötä. Uskomatonta, että matkalle ei ole päässyt kahteen vuoteen ja näitä lomakuvia läpikäydessä sain kyllä melkoisen Jenkkikuumeen. Hassua ajatella, että postauksen kuvat ovat marraskuilta, olisi ihana kulkea nyt kesämekossa Los Angelesissa tai Las Vegasissa, saati ihastella ruskaa tai talvea New Yorkissa. Eniten tosin kiinnostaisi juuri nyt Miami, sillä katsoimme hiljattain koko Miami Vicen tuotantokaudet, joissa seikkailtiin samoilla kaduilla, missä itsekin olemme kävelleet kymmenen vuotta takaperin. 

Monen lukon Cannes. Matkustaessamme ensimmäistä kertaa Etelä-Ranskaan useampi vuosi sitten olin vähän epähuomiossa varannut meille hotellin sijaan vuokrattavan asunnon. Tämä oli siis kauan ennen kuin mitään Airbnb:tä oli olemassakaan, ja sanotaanko näin että olen yleisesti totaalisesti hotellin kannalla. Saavuimme Cannesiin myöhään illalla, vettä satoi kaatamalla, lähellä sijaitseva asuntotoimisto oli tietysti tuossa vaiheessa iltaa kiinni, joten meille oli jätetty ohjeet ja avaimet tallelokeroon. Selvisimme oikeaan osoitteeseen ja yhden lukitun portin läpi sisäpihalle, mutta oikean asunnon löytäminen ei ollutkaan niin yksinkertaista. Lopulta litimärkinä, väsyneinä ja melkein toivonsa menettäneinä eräs samassa pihapiirissä asuva herrasmies auttoi meidät oikealle ovelle, vaikka kielimuuri oli melkoinen. Niin alaovi oli lukossa, kuin asunto kahden lukon takana, eli yhteensä päästäkseen asuntoon tuli mennä neljän eri lukituksen läpi. Ainakin oli turvallinen olo tuossa lukitussa pihapiirissä. Näimme saman herran vielä myöhempinä vuosina ulkoiluttamassa mäyräkoiraansa, sillä vuokrasimme useamman vuoden putkeen tuon saman asunnon, kun kerran opittiin toimimaan lukkojen kanssa. Oli myös ihana viettää lomaa poissa keskustan hälinästä ja asua pari viikkoa kuten ranskalaiset.

Minikahvi ja jättihodari Cannesissa. Tuntuu että Ranskassa asiat olivat vähän nurin kurin, ainakin jos kahvin koosta puhutaan. Ensimmäisellä lomallamme Etelä-Ranskassa useampi vuosi sitten, halusin ensimmäisenä aamulla tietysti kahvin. Suunnattiin rantakadun varrelle kioskille, josta minä tilasin kahvin ja mies hodarin. Kyllä siinä naurut tuli, kun kahvini oli snapsilasin kokoinen espresso, kun hodari kokonainen pitkä patonki täytettynä nakeilla. Tämän jälkeen ostin pikakahvia asunnolle, jotta sain ”kunnon” tavallista kahvia aamuisin. Ranskassa yleensäkin on muuten melkoinen tehtävä löytää menu englanniksi, mutta onneksi listaa on oppinut vuosien aikana hieman tulkitsemaan.

Pysähtynyt juna Cannesissa. Matkatessamme Etelä-Ranskassa useampaa kertaa, päätimme vielä toiseksi viimeisenä lomapäivänä matkustaa junalla läheiseen Monacoon. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes olimme palaamassa junalla takaisin Cannesiin illalla, juna täysin yllättäen pysähtyi. Lentomme kotiin oli lähdössä seuraavana aamuna ja kaikki matkatavaratkin tietysti pakkaamatta. Kului tunti jos toinenkin, eikä juna liikkunut minnekään, kuulutukset tulivat tietysti ainoastaan ranskaksi. Olin kyllä lukenut junalakoista, mutta tästä ei ollut tällä kertaa kysymys. Vaan niinkin ”pienestä” jutusta kuin juhlivista opiskelijoista, joita oli paljon ja jokaisen naamat maalattu tiikereiksi. Ilmeisesti veturin kuljettaja ei ollut suostunut kuljettamaan metelöiviä juhlijoita, vaan pysäytti junan ja poliisitkin tulivat paikalle. Virkavalta tosin näytti keskittyvän vain rentoon rupatteluun ja poskisuudelmien vaihtamiseen keskenään. Lopulta valehtelematta useamman tunnin jälkeen saimme vaihdettua junaa, sillä tämä kyseinen ei enää liikkunut minnekään. Keskellä yötä pakkasimme matkalaukkuja ennen aamulentoa. Kerran meille myös kävin niin, että viimeinen juna Monacosta Cannesiin ehti jo mennä, perävalot vain näkyivät, joten jouduimme maksamaan itsemme kipeiksi ja ajamaan taksilla kämpille. 

Miljardöörin kanssa kahvilla Monacossa. Istuimme eräs kerta Monacossa eräässä jäätelöbaarissa, kun kohtalaisen täyteen kahvilaan saapui amerikkalainen pariskunta, jotka istuivat pöytäämme. Rupattelimme niitä näitä pitkän aikaa, kunnes pariskunta sai kahvinsa juotua. Mies heitti pöytään sata dollaria ja pyysi kohteliaasti voisimmeko hoitaa hänenkin (muutaman euron) laskunsa. Mies jätti myös käyntikorttinsa ja myöhemmin meille selvisi, että olimme juoneet päiväkahvit miljardöörin kanssa. Taas kerran tuli todistettua, että ihan samanlaisia ihmiset ovat, vaikka pankkitilillä olisi useampi nolla enemmän. 

Banaani Lontoosta Jenkkeihin. Amerikkaan lentäessä meillä oli todella pikainen vaihto Lontoossa, suoraan koneesta nopeasti seuraavalle portille. Onneksi lähtöportillamme oli pieni kahvilakioski, josta saimme pientä evästä pitkälle lennolle. Mukaan lähti muun muassa banaani, joka lopulta jäi syömättä ja se matkasi repussani Jenkkeihin. Amerikkaan saapuessahan ihan jokainen kuvataan, otetaan sormenjäljet ja haastatellaan. Haastattelussa virkailija kysyi minulta onko mitään syötävää mukana. Kerroin rehellisesti, että yksi banaani on repussa, virkailijan ilme muuttui totiseksi, hän nappasi passini ja passitti minut toiseen huoneeseen. Istuin odotushuoneessa tuntien itseni täysin rikolliseksi, samalla katsoen miten toinen virkailija tutki passiani huolella samalla tietokonetta näpytellen. Lopulta minun piti vain heittää banaani roskiin ja opin etten enää ikinä kuljeta mitään syötävää Amerikan puolelle. 

Lähellä kaukana Amerikka. Tämä on yleinen huomio Jenkeistä - todella pitkät välimatkat kuin ei ole mahdollista vain ylittää tietä päästäkseen määränpäähän. Saatat nähdä kohteen tien toisella puolen, mutta sinne onkin useamman kilometrin matka, sillä tietä ei voi kävellen ylittää. Tämä kummastuttaa, kun Suomessa olen tottunut kävelemään kaikkialle.